Kun maailma ja kirkot sulkeutuivat maaliskuussa 2020, jokainen jäi ikään kuin vaille elämää. Yksinäisyydessä huomasimme tarvitsevamme uudenlaisia kohtaamisen muotoja, uudenlaisia ystävyyksiä. Itse löysin niitä männynlatvojen risulinnojen asukkaista.
Anno Corona, koronan vuosi, muodostui ikimuistoiseksi. Istuin kuukausikaupalla näyttöpäätteen edessä. Syntyi pari kirjaa ja kasa tutkimuksia pyhien isien teksteistä.
Samalla tapahtui jotain, jota en osannut odottaa. Rakastuin sääksiin. Tietokoneeni näytön vasemmalla puolella pyörivät kirkkoisien tekstit, mutta toisella reunalla oli koko ajan auki yhteys kolmeen petolinnun pesään eri puolilla Suomea. Seurasin suoria lähetyksiä toisella silmällä aamukuudesta iltakymmeneen. Ja opin hämmästyttäviä asioita.
Pehmis petolintu
Ensi vilkaisulla sääkset ovat tuimakatseisia petolintuja. Monissa kielissä niitä sanotaankin kalakotkiksi. Tuima ilme ei kuitenkaan kerro kaikkea. Kotkiin ja haukkoihin verrattuna sääkset ovat kovin rauhallisia ja hyväntahtoisia pehmiksiä. Niillä on myös lempeät ilmeensä.
Hämmästyksekseni linnut eivät olekaan yhdestä puusta veistettyjä, vaan niissä on omanlaisiaan persoonallisuuksia ja monenlaisia kohtaloita. Yksi on säikky ja hermostunut taiteellinen lauluniekka, toinen rauhallinen ja rauhoitteleva. Kolmas tuo rakentamalleen pesälle kosiokalan, mutta sillä aikaa morsio onkin lähtenyt ja poikaparka jää yksin.
Hautomisen taito
Olin tekemässä Elämän puu –kirjaa, kun sääksiemo synnytti ensimmäisen munansa. Hetki oli liikuttava. Tältäkö perheellisistä tuntuu?
Luulin, että hautominen on laiskanpehmeää löllöttelyä ja huilailua. Olin väärässä. Hautominen on hurjaa, määrätietoista työtä. Sääkset hautovat muniaan suorastaan aggressiivisesti, möyhentäen pesän pohjaa, ruuvaten itseään syvemmälle ja kiertyen munien ympärille. Hurjinta on hautoa munia takatalven pyryssä, kun lumi verhoaa pesän ja emon.
Piip piip!
Linnuilla on kaksi syntymäpäivää. Jos munan maailmaan putkahtaminen on jo pieni ihme, vielä ihmeellisempää on nähdä munaan avautuvan railon ja railosta tulevan ulos piskuisen nokan, joka alkaa hengittää ilmaa. Piip!
Joskus poikasilla on vaikea päästä munasta ulos, ja toisinaan ne viettävät ensimmäiset tuntinsa munanpuolikkaassa istuskellen. Yksi poikanen puolestaan sai potkittua irti vain alaosan ja istuskeli kasuaalisti kuorenpuolikas päässään, kun veljiä jo ruokittiin.
Kuoriutumiset liittivät minut entistä läheisemmin sääksiperheeseen. Kirjapinojeni keskellä tunnelma oli jo kuin olisin istunut samassa pesässä itsekin.
Ensimmäinen ruokinta
Poikasten ensimmäinen ruokkiminen oli ikimuistoinen elämys. Koko kevään pesälle isoja vonkaleita kantanut ylpeä isä haki ensimmäiselle kuoriutuneelle järveltä aivan pikkuruisen kalan – koko kesän ainoan piskuisen kalan. Jonkinlaista huumorintajua, sanoisin.
Mutta mitä peukalonpään kokoinen vastakuoriutunut poikanen holtittomasti heiluvan päänsä kanssa ylipäätään tekee kalalla? Yleensä vastakuoriutuneiden eteen vieläpä tuodaan suuri vonkale, joka voisi hotkaista piskuiset poikaset suihinsa.
Sääkset eivät aikaile. Ruokinta alkaa hetimiten. Ensiruokinta voi olla hyvin jännittävä: eräs epävarma ja silminnähden hermostunut emo tarjosi kalanpalaa varovasti pesän toiselta reunalta kaulaansa kurottaen. Yritys jäi pahasti vajaaksi. Sitten emo alkoi hermostuksissaan siirrellä pesän risuja paikasta toiseen. Risujen siirteleminen on hyvä tapa rauhoittua. Sen jälkeen emo siirtyi poikasten viereen ja tarjoilu alkoi sujua.
Kauneinta pesäelämässä on kalalaulu, jota emo laulaa aina kun isukki on lähestymässä ilmojen halki kala kynsissään. Laulun voi tunnistaa helposti emon ilmeestä, vaikka ääniyhteyttä ei olisi.
Kun pyhä katsoi petolintua
Tässä vaiheessa kevättä lintuja alkoi tulla vastaan myös pyhien isien teksteissä, joita olin läpikäymässä. Gregorios Teologi (k. 390) kuvaili opetuspuheessaan riikinkukon luonteenpiirteitä, kurkien taitavia muodostelmia, joutsenten siipien havinaa. Gregoriokselle lintumaailman kauneus oli ihmetyksen aihe: ”Miten selitämme lintujen musiikin? Mistä ne ovat saaneet sen?” Jos ihminen ei tunne lintujen kauneutta, kuinka hän voisi tuntea Jumalan kauneuden?
Kun Efraim Syyrialainen (k. 373) katseli ylitseen liiteleviä isoja petolintuja, hän kiinnitti huomiota niiden ristinmuotoisuuteen. Efraim laati runon, jossa pikkulintu kasvaa ensin emonsa kohdussa, sitten munassa haudottavana ja lopulta pesässä ruokittavana – mutta ei lennä ennen kuin levittää siipensä ristin muotoon.
Efraimille luonto oli omanlaisensa pyhä kirja, joka kertoo samasta Luojasta kuin Raamattukin. Siksi hän näki linnun lennossa kuvan ristin elävöittävästä voimasta. Jos lintu sulkee siipensä hyläten ristin muodon, ilma ei enää sitä kanna.
Toisessa Efraimin runossa Maria kuvataan emona, jonka siipien suojissa Kristus-vauva lepää, mutta ulottuen samalla kaikkialle. Runossa Maria puhkeaa ylistämään lastaan kuin lintuemo ainakin: ”Vauva, jota kannan, kantoi minua, hän taivutti siipisulkansa ja otti minut siivilleen, kaartoi ylös korkeuteen.” Säkeet ovat Jumalanäidin tuutulauluista, joiden suomennos on työn alla.
Sääksien filosofia
Sääksien elämänfilosofia osoittautui suvereenin stoalaiseksi. Ne kohtaavat elämän vastoinkäymiset tyynesti, turhia selittelemättä. Parin yhteiselo toimii ilman tunnekuohuja tai ongelmien jamomista. Nälkä, myrsky, rankkasade, kuolema, yksinäisyys – kaikki kohdataan silmästä silmään, ilmeen värähtämättä, ja toimintaa jatketaan sinnikkäästi. Terävä katse kantaa aina kauemmas kuin ympärillä vallitseva hetken kaaos.
Tämä sai miettimään, kuinka suuri osa meidän kriiseistämme ja masennuksistamme on oikeastaan kielellistä perua. Jos kohtaisimme asiat suoraan emmekä rakentaisi niistä loputtomia käsitteellisiä verkkoja, ehkä emme sotkeutuisi niin monimutkaisiin tuntemuksiin kuin mihin sanoinemme sotkeudumme. Lyömme toisiimme kielellisisiä leimoja, joiden käytöstä käymme mihinkään johtamattomia väittelyitä.
Sääksiä seuratessani tein kirjaa Hiljaisuuden voima, jossa nousi esiin sama sanoma: ihmisen ei pidä lähteä jokaisen päällekäyvän virtauksen mukaan vaan päämäärä on asetettava kauemmaksi ja toimittava sen mukaan. Turhan puhuminen eksyttää meidät varsinaisesta päämäärästämme, ja mikäpä puhe loppujen lopuksi ei olisi enemmän tai vähemmän turhaa?
Kun pesä tyhjenee
Surullisin hetki koitti 10. syyskuuta. Seuraamillani pesillä oli jäljellä enää yksi sääksi. Se oli Ilomantsin pesässä, joka on Suomen mahtavimpia. Poikanen seisoi nokka kohti etelää ja kääntyi katsomaan takanaan olevaa tuttua järveä hitaasti kolme kertaa. Sitten se nousi epävarmasti siivilleen ja pesän yli pomppien lähti räpiköimään kohti etelää. Edessä oli tuhansia kilometrejä kohti tuntematonta, ja kalastustaidot niin ja näin.
Poikanen oli viettänyt koko elämänsä yhdessä pesässä ja syönyt saman järven kalaa. Mikä siis sai sen lähtemään kohti tuntematonta etelää, vaikka sää Suomessa oli vielä lämmin ja kalaa kosolti?
Sääkset kohoavat vuorollaan siivilleen, lentävät omille teilleen ja hajaantuvat Afrikan rantamille. Nykyään tiedetään paljon siitä, miten sääkset havaitsevat etäisyyksiä, ilmansuuntia ja magneettikenttiä, mutta tämänkään datan kanssa emme pääse heidän mielensä sisään. Mitä niiden tietoisuudessa liikkuu, kun ne lähtevät liikkeelle, valitsevat reittinsä ja 5000 kilometriä myöhemmin istahtavat kotipuunsa latvaan? Voimme puhua ”valinnoista” tai ”vaistoista”, mutta nämä ovat meidän käsitteitämme, eivät linnun mielensisältöjä.
Makusteltuaan eksoottisia kaloja talvikauden ajan sääkset lähtevät maaliskuussa yksinään matkaan kohti pohjoista. Usein pariskunta ilmestyy kotipesälle parin päivän välein. Ilman suunnittelua, selittelyjä tai tekstiviestejä.
Mitä sääkset opettivat?
Vaikuttavinta tässä kaikessa oli elämän kovuus. Lintujen ilmaantuminen keväisin ei ole automaatio. Yhden siipiniekan matka Keniasta Kainuuseen vaatii hirvittävän määrän työtä. On lähdettävä matkaan, valittava reitit, tavoitettava suotuisat tuulet ja lentokorkeudet. Matkan varrelta on löydettävä kalaa ja varottava kalaverkkoja ja pyssymiehiä, ja tämä kaikki käy vuosi vuodelta vaikeammaksi.
On rakennettava pesä, löydettävä morsian, ruokittava pienokaiset, satoi tai paistoi. Kaikki on tehtävä ilman käsiä, sormia, työkaluja. Apua ei tule mistään – paitsi nykyään muutamilta pesiä kunnostavilta hyväntekijöiltä.
Toimissaan sääkset ovat kovin liikuttavia ja sympaattisia. Mutta mitä tällaisen linturakkauden kanssa pitäisi tehdä? Suomessa on vahva lintuharrastuksen perinne, ja bongareita on paljon. Heidän lähestymistapansa koen kuitenkin itselleni vieraaksi. Lintujen tunnistusoppaat ja ”teknisten tietojen” luetteloinnit eivät tavoita sitä, mikä lintuna olemisessa on oleellisinta. Ihmisen konemaisessa pyrkimyksessä nimetä kaikki, luetteloida kaikki, rengastaa kaikki ja kontrolloida kaikkea on jotain ankeaa ja luotaantyöntävää.
Luettelointi ja määrittely on ihmisjärjen puuhaa, joka ei tavoita oleellisinta: elämän itsensä syvyyttä sävyineen ja mysteereineen. Sääksenä oleminen on enemmän kuin numeroita: se on siiville nousemista, tuuliin tarttumista, huikeaa pudottautumista veteen ja nousemista taianomaisin liikkein.
Ihmissilmä näkee sääksen kalastamisessa vain viuhahtavan molskahduksen. Silmämme on hidas eikä kykene erottamaan tapahtumasarjoja likimainkaan yhtä tarkasti kuin sääksi itse. Mutta kun katsomme hidastuksen siitä, miten kalastava sääksi nousee vedestä, näky on maaginen: siiven kiertoliikkeet ovat kuin mysteerinen tanssi, kuin rituaalista liikettä jostain korkeammasta liturgiasta.
Sääksien syömistä kaloista ja muuttoreiteistä on kerätty valtavasti dataa, mutta oleellisimpien kysymyksien kanssa olemme avuttomia. Millainen on sääksen tietoisuus, mieli, tahto? Ymmärtääkö se siipiensä liikkeen kauneuden? Millaista on nähdä kumppaninsa kotipesällä puolen vuoden tauon jälkeen? Mitä äiti kokee ensimmäisen munan kuoriutuessa? Mitä sääksi ajattelee noustessaan siivilleen ja lähtiessään kohti etelää? Miten ne valitsevat määränpäänsä? Miksi ne lähtevät yksin? Miksi puoli vuotta yksin? Vastauksiksi meillä on alati tarkentuvia kuvauksia sääksien toiminnasta, mutta tuon toiminnan sisäpuolelle me emme pääse.
Lauluntekijän sanoin: siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan. Seurattuani sääksien elämää jouduin vähitellen tunnustamaan, että tämä ei ole vain ruumista koskeva ulkonainen totuus. Se koskee myös katsettamme, joilla luotaamme tätä maata.
Ja mikä ankeinta, myös mielemme on maan vanki. Emme näe kauas, emme saa siipiämme auki. Arki lipuu lävitsemme ja päivämme vaihtuvat kuvaruudun edessä, emmekä pääse tuntemaan kevättuulen kantovoimaa.
Kun me laahustamme lähiöissämme, sääksi katsoo kaukaisuuteen ja nousee siivilleen. Kun me seisomme harmaina bussipysäkillä, sääksi kohoaa pilvien ylle. Kun se liitää ristin muotoisena ja katsoo valoon, pyhimmätkin vuoret jäävät kauas alapuolelle, harmaan utuverhon taakse.
Artikkeli on julkaistu vuoden 2022 Valamon ystävä -lehdessä.