Kun kirjailija Joel Haahtela oli lähdössä kotiin Athokselta, oli niin kova merenkäynti, etteivät laivat kulkeneet. Hänen pieni seurueensa – mukaan luettuna yksi Athoksen munkki – sai kuitenkin autokyydin rajalle. Pahaksi onneksi rengas puhkesi, keskellä ei mitään. Tunkkia ei tietenkään mukana ollut. Aivan kuin Jumalanäiti ei olisi halunnut seurueen lähtevän.
Rukoukset Hänen puoleensa toivat kuitenkin paikalle munkki Paisioksen, joka ryhtyi heti toimeen, sai renkaan vaihdettua ja toivotti siunausta loppumatkalle. Se oli yksi lukuisista Athoksen ihmeistä.
Maailmassa eläminen on monesti hankalaa ja oman sisäisen kompassin neula osoittaa mihin sattuu. Kun ihminen herkistyy hengellisesti, hän alkaa huomata ympärillään tapahtuvia ihmeitä. Pyhiinvaeltaminen tarjoaa keinoja hengellisen inspiraation etsimiseen ja löytämiseen, Haahtela sanoo.
– Pyhiinvaellus on jonkinlaista tehdasasetusten palauttamista, yhteyden etsimistä Jumalaan. Athoksella rakastin varsinkin yöllisiä palveluksia, kirkon pimeyttä, sähkövalottomuutta ja bysanttilaisen laulun lumoa. Se oli täydellistä pysähtymistä Jumalan hiljaisuuteen.
Haahtelalle kaiken pyhiinvaeltamisen alkukuva on kertomuksessa Emmauksen tiestä. Kaksi opetuslasta kulkee pääsiäisen tapahtumien jälkeen Emmauksen kylään ja heidän seuraansa lyöttäytyy mystinen mies, joka myöhemmin paljastuu Jeesukseksi. Jäätyään taas kahden opetuslapset toteavat: eikö sydämemme hehkunut innosta kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti ymmärtämään kirjoitukset.
– Kun siis sydän alkaa hehkua innosta, se on merkki siitä, että on oikealla tiellä. Kaiken pohjana on kuitenkin suuri ilo, Jumalallisen kipinän löytyminen. Ja samalla tarina Emmauksen tiestä kuvaa tietysti muutosta: opetuslapset eivät ole samoja matkan alussa ja lopussa. Ehkä pyhiinvaeltamisen suuri idea on tulla autenttisemmaksi ihmiseksi, aidommaksi, ja rehellisemmäksi omaksi itsekseen, Haahtela pohtii.
Matka on tila, jossa on lupa nähdä ja kokea asiat uudella tavalla
Haahtela on käsitellyt pyhiinvaellus-teemaa ja matkalla oloa myös tuotannossaan. Alkuvuodesta ilmestyneessä uutukaisessa Yö Whistlerin maalauksessa matkustetaan Englantiin Yorkshiren rannikolle tapaamaan erakoitunutta venäläisemigranttia Sergeitä. Vaikka kyseessä ei olekaan pyhiinvaellus, matkalla ololla on iso merkitys.
– Matka on kirjoissani murtautumista ulos tavanomaisuuden ulkopuolelle, astumista tuntemattomaan, jossa voi tapahtua asioita, joita ei muuten tapahtuisi. Matka on tila, jossa on eri säännöt kuin tavallisessa elämässä, lupa nähdä ja kokea asiat uudella tavalla. Omia tunteitaan on monesti hankala muuttaa, mutta meidän suhteemme tunteisiin sekä tapamme ajatella voi muuttua. Usein se ei arkiympyröissä kovin hyvin onnistu. Esimerkkinä voisi vaikka olla suhteemme uneen. Oma kulttuurimme suhtautuu täysin neuroottisesti nukkumiseen kun taas luostareissa unta ei juurikaan arvosteta, palveluksiin herätään yön syvimpänä hetkenä. Voimme siis katsoa maailmaa hyvin monella tavalla.
Athoksen kaikuja on luettavissa teoksessa Hengittämisen taito (2020), jota varten Haahtela teki muistiinpanoja Pyhällä Vuorella ollessaan. Adélen kysymyksessä (2019) matkataan ranskalaisluostariin reliikkien ja ihmeiden äärelle. Teosta Haahtela viimeisteli Valamon luostarissa, tuoreena ortodoksina.
Valamosta onkin viime vuosina tullut Haahtelalle tärkeä tukikohta, jossa hän vierailee ainakin pari kertaa vuodessa.
– Ihan vain tieto Valamon olemassaolosta tuntuu rauhoittavan elämää. Omat matkani Valamoon ovat yleensä yhdistettyjä pyhiinvaelluksia ja kirjoitusmatkoja. Pyrin elämään siellä yksinkertaisesti, käyn palveluksissa, kirjoitan ja kävelen. Ja usein Valamossa tapahtuukin ihmeellisiä asioita, kirjoittaminen loksahtaa paikalleen, suunnitelmat selkenevät. Se on jännittävää. En odota, että niin tapahtuu, mutta usein on vain tapahtunut.
Haahtela haluaa korostaa, että Valamo ja myös Lintula ovat kokoaan suurempia paikkoja, joiden merkitys on valtava henkisesti ja hengellisesti.
– Ne ovat saarekkeita, joissa tehdään radikaali elämänratkaisu ja omistaudutaan Jumalan palvelemiseen tämän maallistuneen maan keskellä. Luulen, että luostarit elävät monen mielessä, vaikka eivät siellä kovin usein kävisikään. Mutta edes mahdollisuus lähteä käymään luostarissa on jotenkin perinjuurisella tavalla lohduttava.
Ajattoman ajan kokemus Athoksella
Haahtela tehnyt useita pyhiinvaelluksia Kreikkaan: Naxokselle Fanerómenin luostariin sekä Tinoksen saarelle, jossa on tärkeä Jumalansynnyttäjän ilmestyksen ikoni. Tärkein pyhiinvaelluskohde on Athos, jossa hän hän on päässyt käymään kahdesti.
– Athos on pyhyyden kyllästämä, ainutlaatuinen paikka maailmassa. Se luo pyhyyden kehdon, joka leviää kaikkialle maailmaan. Ajattelen usein, että olemme olemassa myös paikkoina, paikat elävät meissä vahvasti, tulevat osaksi meitä. Jokainen matka Athokselle tuo palan Pyhää vuorta maailmaan ihmisen mukana, se jatkaa elämistään ja toivottavasti hyvällä tavalla. Mutta usein se mikä on mahdollista luostareissa, ei ole mahdollista maailmassa, ja toisin päin, se on hyvä ymmärtää. Voimme kuitenkin tuoda mukanamme maailmaan tuota hengellistä inspiraatiota. Haahtela kuvaa, miten Athoksella kaiken toistuvuus päivästä ja vuodesta toiseen sekä kilvoittelijoiden jatkuva virta luovat ajattoman ajan kokemuksen ajalliseen aikaan: kaikki on jatkunut näin jo iät ajat ja tulee jatkumaan, riippumatta meistä.
– Se lohduttaa tämän hulluuteen asti reaktiivisen maailman kuohussa, asettaa asioita perspektiiviin. Ja samalla Athoksella pyhiinvaeltaja astuu osaksi etsijöiden ketjua, joka johtaa pyhien ihmisten kautta aivan ensimmäisiin tapahtumiin, tyhjän haudan äärelle.
Yhtenä yksittäisenä tärkeänä Athoksen-kokemuksenaan Haahtela pitää Kutlumusin luostarin silloisen vanhuksen isä Kristodoulouksen tapaamista.
– Tuo lyhyt tapaaminen armoa ja hyvyyttä säteilevän vanhuksen kanssa on elämäni kauneimpia kokemuksia.
Välillä kohtaamisissa on myös annos humoristisuutta mukana. Askeettisuudestaan tunnetun Karakaloun luostarissa eräs munkki kiirehti Haahtelan luokse vakavan näköisenä.
– Ajattelin, että varmaan munkki haluaa antaa jonkinlaisen viimehetken viisaan neuvon elämään. Mutta hän kaipasikin puhelimen suuntanumeroa Viroon ja tiedusteli josko sattumalta tietäisin sen. Ilmeisesti Karakaloussa veljestö ei pyöri internetissä, Haahtela naurahtaa.
Pyhiinvaellukset eivät ole Haahtelalle vain matkoja matkojen joukossa. Niissä vallitsee oma pyhiinvaellustodellisuutensa. Ne ovat astumista arjen ulkopuolelle, tuntemattomaan. Joskus siihen tarvitaan kunnon irtiotto, mutta Haahtelasta matka omaan kirkkoonkin voi olla pyhiinvaellus.
– Isä Alexander Schmemann kirjoitaa usein siitä, miten astumme kirkossa aina Jumalan valtakunnan läpikuultavaan todellisuuteen, joka pyhässä liturgiassa puhkeaa tähän maailmaan. Kyllähän se on hengellistä inspiraatiota parhaimmillaan. Ja jos mieli ei aina seuraa mukana, viemme kirkkoon ainakin oman kaipuumme, johon jossain vaiheessa varmasti vastataan, Haahtela tiivistää.
Artikkeli on julkaistu Valamon ystävä -lehdessä vuonna 2023.