Kristus oli tavattoman kaunis ihminen. (…) Hänen päätään peittivät melko hyvin hoidetut ruskeat hiukset, jotka eivät olleet kovin tuuheat. Kulmakarvat eivät olleet tiheät, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat ja säkenöivät. Hän oli komea, nenä oli hyvin muodostunut ja ruskea parta kärjestään jakauksella.
Näin Kristusta kuvaa pyhä Maksimos Kreikkalainen 1500-luvulla. Kuitenkaan Uusi testamentti, apokryfinen kirjallisuus tai perimätietokaan eivät sisällä minkäänlaisia kuvauksia siitä, miltä Kristus on näyttänyt. Millä tavoin Kristusta sitten ryhdyttiin kuvaamaan ja miten kuvaustapa kehittyi? Artikkelissa käydään läpi kuvaamisen muotoutumista ensimmäisten vuosisatojen aikana, jolloin rakentui perusta sille Kristuksen kuvaustavalle, jonka mekin tunnemme.
Hyvä paimen
Ensimmäisinä vuosisatoina kristittyjen joukko oli pieni ja koostui usein yhteiskunnan vähäosaisista. Varhaiskristillinen seurakunta keskittyi ennen kaikkea evankeliumin levittämiseen ja vainoista selviämiseen. Huomiota ei edes haluttu herättää koristelemalla tiloja. Varhaisimmat kristilliset symbolit löytyvät Rooman katakombien maalauksista 100-luvulta, mutta vanhimmat Kristusta esittävät kuvat ovat peräisin vasta seuraavalta vuosisadalta.
Varhainen kristillinen taide nojasi hellenistis-roomalaiseen kuvatraditioon. Vaikutteet näkyvät myös Kristuksen kuvaamisen tavoissa. Esimerkiksi Hyvä paimen -aihe tunnetaan monissa esikristillisissä kulttuureissa, ja sen on arveltu kuvaavan yleistä arkaaista myyttiä hyvästä ja vapahtavasta jumalasta. Kristuksen kuvaamisen yleisyys hyvänä paimenena selittyy luonnollisestikin aiheen kosketuskohdista Raamattuun.
Hyvä paimen -aiheissa Kristus kuvataan usein hellenistisen kuvaperinteen ihanteiden mukaisesti hoikkana parrattomana nuorukaisena, jolla on pitkät tai lyhyet hiukset, sauva kädessään ja lyhythelmainen tunika yllään. Hänen harteillaan kantama lammas tulkitaan ihmissuvuksi, jonka hän pelastaa. Varhaisimmat Hyvä paimen -kuvat ovat 200-luvulta ja peräisin Syyrian ja Mesopotamian rajalla sijainneesta Dura-Europosin kaupungista, jossa on säilynyt kristittyjen kokoontumistilanaan käyttämä talo. Muut kuva-aiheet keskittyvät Kristuksen elämänvaiheisiin ja ihmetekoihin, keskeisimpinä Kristus kaivolla samarialaisen naisen kanssa sekä Lasaruksen herättäminen. Yksi maalaus esittää Kristuksen antiikin kuvaperinteen mukaisesti filosofina.
Myös katakombien seiniltä tavataan varhaisia Kristus-kuvia. Rooman Domitillan katakombin Hyvä paimen -maalauksissa 200-luvulta Kristuksella on kädessään Panin huilu, joka havainnollistaa, millä tavoin kristityt jalostivat hellenistisiä kuva-aiheita omiin tarpeisiinsa. Vaikutteita selittää sekin, että katakombeja käyttivät ja niitä koristelivat sekä kristityt että pakanat.
Majesteetillinen hahmo ja idän Immanuel
Milanon vuoden 313 edikti takasi kristityille uskonnonvapauden, mikä merkitsi uuden aikakauden alkua varhaiskristillisessä taiteessa. Basilikojen, kastekappeleiden ja hautakirkkojen rakentaminen käynnistyi. Yhä edelleen kuva-aiheet saattoivat sekoittua antiikin kuvastoon. Pyhän Pietarin basilikan alla olleen esikonstantinolaisen nekropoliin hautakammion kattomosaiikissa on kuvattu Kristus vaunuissaan ajavana aurinkona, antiikin Helioksen tapaan. Toisaalta varsinainen kristillinen ikonografia tuntuu kehittyneen samaan aikaan: Rooman Santa Costanzan kappelin kupolissa Kristus nähdään taivaalla, istumassa maapallon päällä tai seisomassa kalliolla, josta virtaa neljä paratiisin jokea, antamassa lakia apostoli Pietarille ja Paavalille. Kristuksen hahmo on parraton nuorukainen, jolla on olkapäille ulottuvat kiharat hiukset.
300-luvun kuluessa Kristuksen hahmo alkoi muuttua vanhemmaksi parrakkaaksi mieheksi. Pyhän Pietarin ja pyhän Marcellinuksen katakombin Pyhimysten kryptan maalauksessa Kristus istuu ylväänä valtaistuimellaan, kahden apostolin välissä Jumalan karitsan yläpuolella; karitsa seisoo kumpareella, josta virtaa neljä taivaallista jokea. Kristuksen olkapäille ulottuvat hiukset ovat kiharat ja tummat kuten partakin. Oikea käsi on kohotettuna ja sädekehä pään ympärillä. Majesteetillinen kuvaustapa ei ollut sattumaa, sillä vuoden 325 Nikean kirkolliskokouksen myötä Kristusta alettiin virallisesti kunnioittaa samaa olemusta olevana Isän Jumalan kanssa. Tämä heijastui Kristuksen kuvaamiseen ylevöitymisenä, jota aikaisemmissa kuvissa ei ollut. Keisarien kulttikuvista omaksuttiin useita piirteitä: sädekehä, seremoniallisesti koholla oleva oikea käsi, pilvet kaikkivaltiuden vertauskuvana.
Kristuksen jumaluuden kuvaaminen eri keinoin eteni 400-luvulla, ja tähän tarpeeseen omaksuttiin uusia yksityiskohtia keisarikultista. Parrakkaan Kristuksen kuvaus alkoi saada enemmän alaa, ja senkin on arveltu liittyneen hänen jumaluutensa esiintuomiseen: Zeus ja monet muut antiikin jumalat tunnettiin nimenomaan parrakkaina. Samaan aikaan idässä säilyi vankka asema parrattomalla nuorukaisella, joka pohjautui Jesajan Immanuel-ennuskuvaan ja näkyihin.
Ristinkuolemaa alettiin kuvata vasta 400-luvulta lähtien, ja varhaisissa kuvissa korostettiin Kristuksen jumaluutta ja kuoleman voitokkuutta. Vasta seuraavina vuosisatoina kuvaukseen tuli inhimillisen kärsimyksen piirteitä. Tässä edustava, tunnettu ja kaunis esimerkki idän kirkon kuvaustavasta: Dionisiuksen Kristus Ristiinnaulittu, 1500-luku, Venäjä.
Ristiinnaulitsemisen rumuus ja kauneus
Risti on kristinuskon tärkein symboli ja sen perustana on Kristuksen uhrautuminen ristillä ihmiskunnan puolesta. Ensimmäiset tunnetut ristiinnaulitun Kristuksen kuvat ovat peräisin 400-luvulta: toisin sanoen ensimmäisinä vuosisatoina ristinkuolemaa ei kuvattu lainkaan. Varhaisilla kristityillä oli ristinnaulitsemiseen haastava suhde: risti oli rikollisten kidutus ja -mestausväline, ja ristiinaulitseminen häpeällinen rangaistusmuoto. Kristuksen ristinkuolema ja sitä seurannut ylösnousemus ovat sen sijaan ovat mysteerejä, jotka toivat pelastuksen maailmalle. Varhaiset kristityt kuvataiteilijat joutuivat pohtimaan soveliaita kuvaustapoja käänteentekeville tapahtumille, eikä se tapahtunut äkkiä. Hellenistis-roomalainen kuvaustapa ei luonnollisestikaan tarjonnut mitään suoria esikuvia.
Kuitenkin aikalaiskirjoitusten perusteella tiedetään, että 300- ja 400-luvun vaihteesta lähtien pyhiinvaeltajilla oli tapana kerääntyä suuren perjantain aamupäivällä Jerusalemiin Pyhän haudan kirkolle, jossa kunnioitettiin pyhän ristin reliikkejä, luettiin esimerkiksi psalmeja ja kärsimyshistoria kaikkien evankeliumien mukaan. On luonnollista, että myös ristiinnaulitun kuvia alettiin kaivata kultillisiin tarkoituksiin.
Vanhimmat säilyneet ristiinnaulitun kuvat ovat roomalaisessa norsunluureliefissa ja Santa Sabinan kirkon puuoven korkokuvissa, molemmat 400-luvun alkupuolelta. Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 431 oli selvitetty Kristuksen kahden luonnon suhdetta: Kristus on tosi Jumala ja tosi ihminen. Varhaiset ristiinaulitsemiskuvat korostavat Kristuksen jumaluutta ja kuoleman voitokkuutta: elävän, tyynen ja silmät avoinna olevan Kristuksen vartalo on lähes poikkeuksetta suora, ylväs ja joskus jopa lihaksikas, ja sitä peittää vain kapea lannevaate. Kuvaustavassa on hellenistis-roomalaisia vaikutteita. Ristiinnaulitun inhimillistä kärsimystä, taipunutta vartaloa, haavoja ja verta ryhdyttiin kuvaamaan vasta myöhemmin.
Vaikka ristiinnaulitseminen oli fyysisesti ruma tapahtuma, hengellisesti se oli kaunis. Jo ensimmäisinä vuosisatoina pohdittiin kauneuden ja rumuuden käsitteitä ja merkityksiä Kristuksen kuvaamisen ja Golgatan tapahtumien yhteydessä. Moni halusi tehdä selkeän eron antiikin esteettisen kuvaperinteen ja orastavan kristillisen kulttuurin välille. Jesajan profetiaa (53:2-3) pidettiin Kristuksen ulkoisen rumuuden ennaltakuvauksena Golgatan yhteydessä:
Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta. Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihailleen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois.
Toiselta vuosisadalta lähtien Kristuksen äärimmäisyyteen nöyrtymistä ovat korostaneet kirjoituksissaan muun muassa Klemens Aleksandrialainen, Tertullianus, Kyrillos Aleksandrialainen sekä piispa Irenaeus. Nöyryyden kuvallisena ilmauksena he näkivät Kristuksen rumuuden, ”josta kaikki käänsivät katseensa pois”.
Kristuksen ulkomuodosta käydyn keskustelun toisenlainen ennuskuva löytyy Psalmeista (45:2-3):
Sydämeni on tulvillaan kauniita sanoja. Minä lausun säkeeni kuninkaalle – olkoon kieleni kuin taitavan kirjurin kynä. Kuningas, olet kaunein ihmisten joukossa, sinun huulesi puhuvat suloisia sanoja.
Kristuksen kauneutta ovat tuoneet esille muun muassa Gregorios Nyssalainen, Ambrosius Milanolainen, Johannes Krysostomos ja Origenes. Heidän mukaansa kauneus ei ole pelkästään aistillisuuteen tai pakanuuteen viettelevää, vaan se voi olla myös sisäisen hengellisen kauneuden heijastus. Toisin sanoen ristillä riippuvan Kristuksen kärsivässä rumuudessa nähtiin henkevää kauneutta.
Ensimmäiset Kristus-ikonit
500-luvulla vakiintuivat Kristuksen itsenäiset erilliset ikonit, joissa kaikissa Kristus on kuvattu majesteetillisena ja parrakkaana. Niistä vanhimmaksi on ajoitettu Siinain Pyhän Katariinan luostarin Kristus Kaikkivaltias -ikoni 500-luvun puolivälistä.
Kamulianan käsittätehdystä Kristuksen kuvasta on ensimmäinen maininta 500-luvun loppupuolelta, mutta syntytarina sijoittaa sen jo 300-luvulle. Edessan käsittätehty Kristus puolestaan mainitaan ensi kerran 500-luvun lopulla. Perimätieto ajoittaa sen kuitenkin jo Kristuksen päiviin, jolloin halvaantunut Edessan kuningas lähetti arkistonhoitajansa Jerusalemiin hakemaan Kristusta parantamaan hänet. Kristus lähetti matkaan apostoli Taddeuksen, joka toi kuninkaalle liinan, johon Kristus oli pyyhkinyt hien kasvoistaan. Kun kuningas vastaanotti liinan, hän havaitsi Kristuksen kasvojen loistavan liinasta ja parantui.
Perimätieto sisältää tärkeän opetuksen ikoniteologian kannalta: ikoni ei saa olla maalarin omavaltainen luomus vaan teologinen kuvaus pyhästä henkilöstä tai tapahtumasta. Käsittätehty Kristuksen ikoni välittää tämän periaatteen paremmin kuin mikään muu ikoni: se on ensimmäinen Vapahtajan kuva ja Hänen itsensä valmistama.
Julkaistu ensi kerran Ikoni & kulttuuri -lehdessä vuonna 2020.
Artikkelin päälähteenä on LK ja ikonografi Pekka Tuovisen opetusmateriaali, joka on alun perin tarkoitettu Valamon opiston ikonikurssilaisten opetuskäyttöön.
Muut lähteet:
An Icon Painter’s notebook: The Bolshakov Edition. 1995
Arkkimandriitta, Arseni 1995: Ikonikirja
Lassus, Jean 1967: Varhaiskristillinen ja Bysantin taide
Lucie-Smith, Edward 2011: The Face of Jesus
Ouspensky, Leonid 1978: Theology of the Icon.
Pöykkö, Kalevi 1998: Ristiinnaulittu maalaustaiteessa. Fides 7/1998
Vähäaho, Sirpa 2003: Bysantti idullaan. Riikinkukko varhaiskristillisessä haudassa. Teoksessa Ikkunoita Bysanttiin, toim. Ritva Toropainen.